Kyllähän se oli hienoa. Keltainen aurinko paistoi siniseltä taivaalta, omena- ja kirsikkapuuntaimien ympärillä paljon hyväntuulisia ihmisiä, lapsia, Opinmäen koululaisia, aikuisia, vanhuksia. Siniselle taivaalle kipuavaa laulua ja runoja poutapilvien alla. Juuri näin autereisena, lähes kiiltokuvana, jäi Suurpeltoon perustetun Rakkauden puutarhan avajaispäivä läikkymään mieleeni. Ilo. Olin täynnä sitä. Oli tosiaan kannattanut kiiruhtaa työpaikalta tänne tätä h-hetkeä varten.”Ken istuttaa puun, rakastaa muitakin kuin itseään” , liplatti mielessäni vanha englantilainen sanonta. Jes, juuri näin! Miten hienosti sanonta istui nyt siihen, mitä näin ympärilläni: lapioitaan maahan iskivät niin Opinmäen koululaiset opettajineen, alueen päiväkotien lapset, asukkaat, Suurpelto-seura, Martat, Espoon mielenterveysyhdistys, kaupungin edustus. Apuna istuttamisessa häärivät kaupungin puutarhapuolen työntekijät. Hentoihin taimiin kiinnitetyistä lipareista lunttasin, että omia puitaan saivat myös nuoret parit, vanhat parit, perheet, ystävät. Kaikki ne paperilta maistuvat ideat, visiot ja puheet verkostoitumisesta ja yhteisöllisyydestä symbolisoituivat tähän kuvaan puunistuttajien joukosta Suurpellon pellon laidalla. Omassa mielessäni kuva vielä jatkui: kuvittelin juuret, vahvat! Vuosirenkaat runkoihin, hedelmänkukat ja viimein hedelmät. Tuuheat latvat. Ihmiset niiden alla.
Yksi niistä syistä, miksi viisi vuotta sitten muutin Suurpeltoon, oli ajatus ekologisuudesta ja yhteisöllisyydestä. Ok, kliseisiltä ne tänä päivänä omassakin korvassa kuulostavat. Olin itse elänyt rosoisen, mutta värikkään lapsuuden espoolaisessa lähiössä 1960- ja 1970-luvun vaihteessa. Siellä asukas loi oman tarinansa. Irrallaan isommasta kuvasta. Mietin mitä voisi 2000- luvun alkuvuosikymmenten ihan uusin kerrostaloasumisesta muodostuva asuinyhteisö parhaimmillaan olla? Nyt kun meillä jo paljon enemmän tietoa kestävästä kaupunkisuunnittelusta, ekologisista reunaehdoista ja siitä kuinka tärkeää on osallistaa eri ikäiset asukkaat, toimia yhteistyössä kaupungin organisaation eri toimijoiden, seurakunnan ja kolmannen sektorin kanssa? Voisiko sana ”lähiö” metron läheisyydessä saada uuden kaiun? Voisinko olla mukana siinä – vaikka asukasseuran vaikuttajana ja tekijänä, vaikka vain rikkahippusena? Idealisti minussa ei taivu, vaikka monia asioita joudutaan yhä opettelemaan. Eteenpäin mennään, askelten pituus toki vaihtelee, eteen-taakse, välillä junnausta, mutta silti. Ainakin meillä Suurpelto-seurassa on paljon rohkaisevia kokemuksia siitä, että meitä asukkaista ihan oikeasti myös kuunnellaan. Läpimenoja tapahtuu myös valtuustotasolla. Alunperin Mari Anthonin valtuustoaloitteelle Rakkaudenpuistosta hymähdeltiin. Nyt se on kuitenkin totta, ja ensimmäisten kahden päivän aikana maahan oli istutettu melkein 70 tainta.
Suurpellon yksi isoimmista kukkanen on Opinmäen koulukampus ja sen kirjasto ja kaikki ne mahdollisuudet, mitä elävä ja verkottuva kouluyhteisö voi parhaimmillaan tuoda. Ei ole pikkujuttu, että myös Opinmäen puutarhalapio iskeytyi maahan, ja sen lapsikuoro kajautti ilmoille kauniit laulunsa. Niitä kuunnellessa herkistyi myös 82-vuotiaan Frank Nymanin mieli. Avajaiset alkoivat puolilta päivin, mutta hän oli ollut paikalla jo ennakkoon, omenapuuntaimensa kanssa. Näissä peltomaisemissa kasvaneena, Gerkin tilan renkiperheen lapsena ja sittemmin oman oman Ingrid-vaimonsa ja neljän nyt jo aikuiseksi kasvaneiden lastensa kanssa pellon laidassa asuneella, uutinen Rakkauden puutarhasta oli kova juttu. Suurpelto täyttyy rakentamisesta ja aika on toinen, mutta Frank Nyman katsoo tulevaisuuteen: ”Sanoin lapsille ja lapsenlapsilleni, että nyt teillä on tulevillekin vuosille omenapuu. Kyllä, tämä ajatus rakkauden puutarhasta, näissä rakkaissa maisemissa, se on hieno asia.” Vielä minulla on yksi toive: rohkaistu sinä muukin kuin Suurpellossa asuva. Tule ja istuta puusi. Kirjoitelman laatinut Suurpellossa asuva Anita Järvisalo
Opinmäki 